12/5/2008

yritän nyt saada taas jonkinlaista rutiinia aikaiseksi tässä kirjoittamisessa.
että jos on sivu auki päivän mihin kirjoittaa, niin täyttää sen.

vaikka turhaa ja typeräähän se. itsensä huoraamista itselleen.
kun ei muita ole.
pelottaa että maine on mennyt jo ihmisten keskuudessa.
kun en antautunut Hänelle.
vaikka tavallaan tahdoinkin.

valhe sekin, ja totuus samassa. että Hän tiesi ja näki.
niin kai minäkin.
ei se siltikään sureta.

miksipä minä sen tekisin, turhaan.
kuin useimmat asiat mitä muut tahtovat.
miksipä minä tekisin mitä muut haluavat minusta,
kun jokainen elää vain itseään varten.

se on vain hyväksikäyttämistä. siihenhän en tahtonut vajota.
käytettynä enkä käyttäjänä.
jotain ideaaleja ylläpitää sentään,
vaikka moraalista onkin vaikea enää puhua.

oli niin että tiesin tämänkin, ja jos kohtalosta puhutaan totena,
niin tämä tie tuntuu kohtalolta.

edelleen on postit kirjoittamatta ja tekemättä koulussa mitä kuuluisi.
eihän sen pitäisi olla että kuulun kotiin.
melkein naurettavan kohtalokasta miten elämä etenee kohti tiettyjä pisteitä.
pelottaa se että jos äiti ja isä kuolevat kun olen kotona.
en tahdo herätä siihen huomiseen niin läheltä.

vanhojahan he ovat jo. pelkäävät kai itsekin, miten minun käy.
ainainen taakka olen heille, sitä on vaikea kieltää.
en ole kuin kainuun pojan kuuluisi, muuten kuin tällä tuhomielellä.

monta kirjaa luettavana, ja kallen tekstit vahvana mielessä.
pakkomielteisesti niitä luen lähes. miten se ajatus vainoaa minua.
useimmat ovat rakastuneita minuun, näin uskon. mutta minä en keneenkään ole ollut.

se on minun katseessani.

en ole kirjoittanut suomenkielistä runoa pitkään aikaan. ei se vain tule.
ei ole aika sille, voi aina olla ohikin.
paljon on tehty, mutta liekö että kuolemattomasta tietäisin.

se on kummaa miten ihmiset nauravat.

välillä pelkään jotain psykoosia tai hulluutta.
välillä ajatukseni eivät ole aivan kirkkaita.
usein aamulla varsinkin, ne ovat tuskaisia. en tiedä onko se vain lihasjännitystä, joka sumentaa verenkierron.

naurettavaa sikäli niin ajatella.

aamuisin tunnen aina kuolemasta paluuta. hetkestä pois.
bergman sanoi että se oli hetki kun hän tunsi kuolevansa. ei enempää.
niin se on,
jos voisin uneksia kuollessani, olisi hyvä.

eräs sanoi että on sosiopaattinen, miettinyt että olenko minäkin.
ei se olisi mikään ihme.
mitenpä tätä yhteiskuntaa voisi kuvata paremmin yhdessä lauseessa.

luovuus rajoittuu lähinnä musiikkiin. niin vaikea keskittyä tekemään.
ajatukset harhailevat ja opiskelu, minkä tahansa, on niin vaikeaa.
jos ei saa tehtyä niin häpeää heti.

tämän sain lapsena, että pitää hävetä. sairasta sekin on.
kuin syöpä.

olisipa erikoista jos eläisin vielä kymmenen vuoden päästä.
tunnen olevani kuolemansairas. niin vahva se on se taakka.
kierkegaardia luin, Ahdistusta, ja hän puhui tästä.

mutta ei se näy siltikään ihmisille. ei kuulu näkyä.
ehkä vain valehtelen voidakseni olla vapaa.
vapaa kuin ihminen voikaan olla.

harva jää. sehän on jo selväksi käynyt. jos kukaan.
ei pidä paljastaa itsestään kaikkea, selvitäkseen.

katselin kuvia palsasta. ei löydy montaa niitäkään. veli.
ajattelen. ajatukset menevät synkeäseen suuntaan pakostakin.
henkeä puristetaan niin. minä puristan sitä kun käsketään.
vaistomaisesti.

tekisi mieli laittaa näitä jonnekin, mutta olen sulkenut liikaa ovia.
ehkä, mutta tiedän että jotain teen. en vain tahdo satuttaa ihmisiä samalla.
niin minä vieläkin noudatan jotain säännöstöjä menneiltä ajoilta,
vaikka suotavaa olisi luopua hyvyydestä, kun sitä ryöstäjän aseella vaaditaan.

on hyviä ihmisiä siltikin. tai ainakin niitä joista se ei ole hävinnyt ihan kokonaan.
paljon on niitäkin jotka on sorrettu syvälle itseensä.
moni lähtee pois minun lähettyviltäni. onko hyvyyteni sietämätöntä?
vai näkeekö liian moni ihminen minun kauttani itsestään jotain mitä ei halua?
itsesyytöskin tuntuu typerältä.
ehkä asiat vain tapahtuvat.

huomenna pitäisi kulkea koulun kautta. tiedä mitä sielläkään teen enää.
tuijotan vain ruutua 8 tuntia ja sen jälkeen väitän tehneeni muille.
pirullista on tämä. valehtelu että voi jatkaa. kitkaa. vielä tässä vaiheessa.
täytyy jatkaa, pyrin jatkamaan. yksinäisyyttä tulee olemaan aina.
tätä olen toistanut jo monen monta vuotta.

ajatukset kiertävät surullista rataa. kaikki tieto on turhaa.
ehkä vain lakkaankin olemasta.
jos tekstissäni on muuttunut jotain niin se että tahtoisin päteä itselleni.
ei ole enää syytä. yksinäinen tyhjässä huoneessa voi lukea vaikka
koko raamatun itselleen.

mihin sinäkin katosit? vaikka olihan se niin että kun ihmissuhde jäätyy
niin viisas katoaa jälkiä jättämättä.
kaikenlaiset lierot ja bakteerit itävät mullassa.
itse olen siinä vain parempi että tahdon sieltä pois, kun toiset menevät syvemmälle. tämä on tietenkin ihanne, pyrkimys. ihanteita pitää olla.
jokin on väärin.

ei sillä ollut lopuksi väliä mitä sanoin ja kerroin sinulle.
kerroin vain kaiken ja se oli jotain riittämätöntä lopulta.
kumpikin pakeni itseään. mahdottomia asioita.

taas meinaan liueta siihen että kerron satuja. en kerro itsestäni.
koetan sievistellä totuutta ja rivejä, kummaksi tulevaisuuden propagandaksi.
en minä kiinteäksi muuttuisikaan. olen aina sormien välissä, raoissa,
haaveina ja kummituksina, niiden seurassa viehättävä.
todellisuudessa olen ollut yksin.